Viestintä kieltää kaiken hauskan

Sähköposti kilahtaa. Asiantuntija ilmoittaa, että hänen veljenpoikansa on piirtänyt projektille logon, ja kysyy mistäs ne uudet diapohjat tilataan.

Huokaus.

Vastaan: “Lopeta tuo mitä olet tekemässä. Se ei käy”.

Miksi organisaation viestintäyksikkö on tällainen ilonpilaaja? Saammeko me nautintoa ihmisten ideoiden torppaamisesta ja luovuuden tappamisesta? Siitäkö meille maksetaan?

Yritän tässä avata, miksi viestintä joskus kieltää asioita.

Se vie vähän resurssia nyt, mutta paljon myöhemmin

Jotkut ideat on aluksi helppo toteuttaa, mutta niistä tulee myöhemmin resurssisyöppöjä.

Pienessä mittakaavassa, videon teko. Kuvaaminen vielä onnistuu kun kaikilla on kännykät, ja sehän on aika hauskaakin.

Sitten vasta alkaa se varsinainen urakka: leikkaaminen, editointi ja viimeistely vie julmetusti aikaa, jos ei satu olemaan ammattilainen.

Joskus suunnitellaan kokonaisia uusia palveluita, vaikkapa verkkosivustoja. Ne ovat työläitä jo rakennusvaiheessa, mutta moni unohtaa, että ne vaativat resursseja koko elinkaarensa ajan. Jatkokehittämisen pitäisi alkaa saman tien kun se on avattu.

Tiedän palveluita, jotka on avattu rumpujen pärinällä, mutta joista vedetään sitten kaikessa hiljaisuudessa töpseli irti, koska ylläpitoon ja kehittämiseen ei ole rahaa.

Se ei kannata

Viidentoista vuoden aikana on tullut tuntuma asioihin, jotka eivät vaan toimi eikä niihin kannata tuhrata aikaa.

Minulle on kehittynyt käänteinen uutisvainu: tunnistan sellaisen uutisen, jossa ei ole uutista ollenkaan.

Hanketta aloitellaan. Työryhmä kokoontunut. Väliraportti tehty.

No joo, näistä VOI olla kaivettavissa uutinen, mutta yleisenä periaatteena: jos se pitää pinseteillä etsiä, se ei ole monenkaan mielestä kovin kiinnostava.

Vanhempi kirjoitus aiheesta: Kuuntele tarkkaan jos organisaatiosi viestijä kysyy: ”Mikä tässä onkaan se uutinen?”

Se on ennenaikaista

”Tehdään tästä visualisointi!”

Tätä tapahtuu. Hypätään kokonaan yli viestinnän suunnittelun perusjutut. Mikä on tavoite, kenelle tehdään, mitä hyötyä siitä on.

Pahimmillaan on olemassa vain hentoinen ajatus sisällöstä, kun jo ollaan tilaamassa mainostoimistolta visualisointia.

Tulee hyvin kalliiksi istuttaa graafikkoa ja projektipäällikköä kokouksissa, joissa asiantuntijat miettivät “mitäs me oltiinkaan tekemässä”.

Kun on kunnolla suunniteltu sisältö tarjoiltavana, siitä saa vaikka mitä: lukutuotteita, videoita ja visualisointeja.

Mutta kakku pitää paistaa ennen koristelua. Pääruoka syödä ennen jälkkäriä. Te tiedätte. (Ja minulla on ilmeisesti nälkä.)

Se ei sovi brändiin

”Onko meidän siis pakko käyttää aina tätä samaa fonttia?”

”Miten niin en voi laittaa esitteeseen tätä valokuvaa Espanjanmatkaltani vuodelta 2007? Tämä on nätti.”

Myönnän, tämä on ilon pilaamista.

Monella isolla organisaatiolla on ongelma, että yleisö kokee sen sirpaleisena ja jotenkin vaikeasti hahmotettavana. Yhtenäinen brändi korjaa tätä. (Ja luo hyvää mielikuvaa ja kaikkea ihanaa mitä Brand Bookeissa lukeekaan.)

Yhtenäisyys on syy, miksi viestintä nillittää fontista, värien käytöstä ja siis ylipäänsä kieltää kaikenlaista.

Lohdutukseksi voin kertoa, että kiellän myös itseäni. En minäkään haluaisi käyttää aina samaa fonttia ja sitä vihreää. Mutta tässä asiassa olen kuin lammasmainen soturi: teen mitä käsketään enkä mieti.

Kyllä, vähän tylsää. Pahimmillaan brändilinjaukset ovat sitä, että kaikki muuttuu samanlaiseksi puuroksi.

Sen takia kehotan: irrottele siellä missä se on mahdollista. Ei kenenkään brändikirjassa lue, että tee tutkimuksestasi miniatyyriversio lapsille ja videoi se. Mutta sellaisen teki Laura Tiitinen, ja se on aivan ihana! Katso video tästä.

Sen takia minä vapaa-aikanani kirjoittelen, piirtelen ja teen juttuja, joiden ei ole tarkoitus palvella työnantajan brändiä millään lailla.